Pattitilanne

Tämä blogiteksti ei käsittele vieraita kulttuureita. Se käsittelee minua ja perhettäni.

Tämän viikon maanantaina vaimoni rinnasta löytyi kyhmy, josta otettiin koepala. Tulokset saadaan tulevan viikon keskiviikkona.

Olen nyt 30-vuotias. Elin 26 vuotta sinkkuna. Tapailin muutamia tyttöjä, kunnes tapasin Emman, nykyisen vaimoni. Ensi tapaamisesta kesti puolitoista kuukautta, ja olimme kihloissa. Seuraavana kesänä menimme naimisiin. Esikoispoikamme Lenni syntyi tämän vuoden tammikuussa.

Voin menettää vaimoni. Lenni voi menettää äitinsä. Lennin kanssa olemme iltaisin rukoilleet Emman puolesta. Itse ratkaisen suhteeni Jumalaan lopullisesti siinä vaiheessa, kun tämä kaikki on ohi, tavalla tai toisella. En ole tehnyt tähänastisessa elämässäni mitään, mistä minua voitaisiin näin rangaista. Ja jos Herra Kaikkivaltias kuvittelee minun nöyrtyvän ja polvistuvan eteensä tällaisella asialla, hän ei ole kenenkään rakkauden arvoinen.

Ihmiset kuolevat ilman sotiakin. Määränpäämme on sama, vaikka polku onkin erilainen. Elän ihanaa elämää pienen perheen isänä. Vaimoni ja lapseni ilahtuvat aina nähdessään minut. Kotini on paikka, jossa en tunne itseäni ulkopuoliseksi, ja jossa minua rakastetaan sellaisena kuin olen.

Minulle ihmisen ulkomuoto on yhdentekevä. Toivoisin, että voisimme kuitenkin olla sydämeltämme kaikki samanlaisia: Kykeneviä rakastamaan ja antamaan toisillemme anteeksi.

9/11, henkilökohtainen juhlapäivä

Yhdestoista syyskuuta. 11.9. Anglosaksisissa maissa päivämäärä käännetään muotoon 9/11; 911 on myös Yhdysvaltain hätänumero. Syyskuun yhdestoista on myös Santerin nimipäivä.
    Kun syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskut tehtiin, muistan opiskelleeni tuona päivänä saksan ylioppilaskirjoituksiin. Uutisia tuli koko päivän, ja luonnollisesti ne jatkuivat viikkotolkulla. En muista ulkoa uutisotsikoita; jonkinlaisen "nyt pitää suuttua" -fiiliksen vallassa taisin olla.
    Jonkin aikaa kesti, sitten Yhdysvallat lähti Osama bin Ladenia etsimään. Ei löytynyt, ei. Pakistanista hänet löysivät kymmenen vuotta myöhemmin. Missä lienee välillä piileksinyt.
    USA:n terrori-iskussa uhreja oli 2 977. Surkeaa, ikävää, kamalaa jne. Vuodesta 2001 lähtien on Afganistanissa siviiliuhreja tullut arvioista riippuen 16 725-19 013. Valitettavaa. Sota on sotaa.
    Afganistan, Irak, Syyria. Todisteita, arvioita, syitä hyökätä. Yhdysvaltain ulkopolitiikka on niin häikäilemätöntä, että Machiavellin Ruhtinas tuntuu satukirjalta. Onhan älytöntä kenenkään edes ajatella, että Yhdysvaltojen politiikkaa ohjaisivat minkäänlaiset eettiset vaikuttimet. Politiikka on isointa bisnestä. Syyrian sariinihyökkäystenkin arvellaan olevan jenkkien käsialaa. Palauttakaapa mieleenne Mainilan laukaukset ja antakaa motiiviksi raha; siinä ripaus hv-politiikkaa.

Venäläistä rehellisyyttä

Jälleen kerran on tullut aika tunnustaa yksi ennakkoluulo: Olen kuvitellut, että epärehellisyys kuuluu venäläiseen kansanluonteeseen. Miten ihanaa onkaan tunnustaa olleensa väärässä!
    Asumme suhteellisen vilkkaasti liikennöidyn tien varrella Helsingissä. Ei tämä mikään valtatie ole, mutta ei mikään lähiökatukaan. Autoja tulee ja menee. Pysäköintitilaa on heikosti, joten kadun varret ovat aina täynnä autoja. Ja koska liikenne kulkee kumpaankin suuntaan, käy väylä välillä aika ahtaaksi.
    Viime viikolla kävin illalla autolla, ja huomasin, että tuulilasiin oli jätetty lappu. Ajattelin, että taasko parkkisakko. Mutta ei. Ensimmäisessä lapussa luki "Voisitteko soitta mulle. J" ja toisessa oli autohuoltamon mainos. Mietin, liittyykö asia autoni kehnoon ulkonäköön ja että onko joku jättänyt minulle mainoksen, jossa luvataan korjata ruostevauriot yms. nopeasti ja edullisesti. Palasin sisään ja soitin viestissä mainittuun numeroon.
    Puhelimeen vastasi nuori nainen, joka nimensäkin perusteella tulee Venäjältä. Hän pyysi, että keskustelisimme englanniksi. Keskustelun kuluessa kävi ilmi, että hän oli kolauttanut autoni kylkeen ja halusi korjauttaa vahingon. Sovimme tapaavamme seuraavana päivänä ja keskustelevamme asiasta silloin lisää. Palasin autolleni, ja toden totta, vasen kylki oli painunut jonkin verran sisään. (Käydessäni aiemmin autolla en ollut edes huomannut ko. asiaa, mikä hyvin osoittaa, missä kunnossa autoni on.)
    Seuraavana päivänä tapasimme J:n kanssa, joka työskentelee samassa rakennuksessa. Hän oli todella pahoillaan tapahtuneesta ja sanoi korvaavansa kaikki vahingot.
    Vuosien mittaan on autoni kylkeen tullut vaikka millä mitalla kolhuja ja naarmuja; ilmeisesti joku on vetänyt avaimellakin kylkeä pitkin. Rekisterikilpi edessä on monella mutkalla kohdattuaan muutamaankin otteeseen liiallista tuttavuutta tehneen peräkoukun. Koskaan kukaan ei ole ottanut yhteyttä ja lupautunut korjaamaan vahinkoja.  Kerran jopa todistin epäonnistunutta taskupysäköintiä: kuski kolautti kunnolla toiseen autoon, tarkasti oman autonsa vahingot, nosti irronneen puskurinsa takakonttiin ja ajoi tiehensä.
    Minulle tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku kantaa vastuun kolaroinnistaan. Sovimme J:n kanssa, että vauriot olisi hyvä saada korjattua pian, sillä olen vielä kesälomalla, ja asia on helpompi hoitaa pois päiväjärjestyksestä ennen töiden alkamista. Korjausoperaatio vaikuttaa sangen yksinkertaiselta, ja huomioiden auton muun kunnon ei sataprosenttiseen lopputulokseen tarvitse edes yltää. Hän pahoitteli tapahtunutta moneen kertaan ja lupasi hoitaa asian. Tänään hän otti minuun jälleen yhteyttä ja ilmoitti, missä autohuoltamossa vahinko voidaan korjata. Hän on siis tehnyt paljon työtä saattaakseen asian kuntoon.
    Juuri tämä on rehellisyyttä. En ensinkään uskonut, että sitä enää nykypäivänä esiintyy perustuen aiempiin kokemuksiini. Kun lisäksi toinen osapuoli edustaa kansaa, jonka olen stereotyyppisesti luokitellut epärehelliseksi, koen olevani jälleen yhtä kokemusta rikkaampi. En edes ole varma, olisinko itse ollut valmis vastaavaan eli jättämään tunnollisesti yhteystietoni ja odottanut laskua. J:n esimerkin kannustamana tunnen moraalini vahvistuneen, ja aion vastaisuudessa takuuvarmasti hoitaa asiat kuten kuuluu. Onnekas kolaus, siis.

Karvaranne pakinoi jälleen

Karvaranne, karvakäsi, neekeri, yön Timo, rättipää, pohjaanpalanut, lakupekka, mokka, mutakuono, mikrofonipää, makkarahuuli, vinosilmä... Onhan näitä nimityksiä keksitty. Myönnän, että joskus aikoja sitten on osa niistä vaikuttanut jopa hauskoilta ja kekseliäiltä. Kasvotusten en ole näitä nimityksiä käyttänyt, mutta selän takana puhuminen on sama asia, vain pelkurimaisempaa.

     Blogiin liittyen mietin, että emmehän me suomalaiset keskenämme puhu tällä tapaa toisistamme, kunnes tajusin, että puhummepas. Läski, huora, rillipää, lenkka (suom. 'jalkavaivainen'), harvahammas, ristiturpa (suom. 'huulihalkioinen') ja niin edelleen. Miten me sivistysvaltioksi kutsutussa maassa voimme käyttää luovuuttamme tällaisten nimitysten keksimiseen? Miksi ylipäätään käytämme ihmisen ulkonäköä hänestä puhumisen välineenä?

     Jo vuosia olen nauranut nimitykselle karvakäsi. Oman karvankasvuni vuoksi minulla ei todellakaan ole varaa arvostella toisia tässä asiassa. Olen nähnyt myös aiheesta unen, jonka selostan seuraavaksi:

     Olen huoneessa, jossa on lisäkseni yhdeksän muuta ihmistä sekä sokea ennustajanainen. Hän kertoo vuorotellen kädestä tunnustelemalla ihmisille, mitä nämä ovat. Kaikki muut ovat jo olleet naisen tutkittavana, minun vuoroni on viimeisenä. Istun hänen eteensä. Hän sivelee kämmentäni sisäpuolelta, sitten ulkopuolelta. Hän kokeilee uudestaan. Hän rypistää kulmiaan kuin ei ymmärtäisi käteni viestiä. Sitten hän kokeilee minua ranteesta, sivelee karvoja ja lausuu: ”Marsu”.

Heräsin tästä unesta nauraen ja miettien, ettei kukaan voisi keksiä mitään pahempaa loukkausta kuin minkä alitajuntani oli juuri loihtinut.

     Itsetuntotehtävä lukijalle: Etsiydy mahdollisimman suuren peilin eteen. Keskity. Katso itseäsi peilistä tarkkaan. Mieti mielessäsi, mitkä asiat habituksessasi ovat pielessä verrattuna normaaliin. Keksi kaikille näille asioille oikein ikävä nimitys ja sano se itsellesi ääneen huolellisesti artikuloiden. Jos peili on riittävän iso, kävele hieman edestakaisin ja sitten kohti ja poispäin peilistä. Saitko listaasi uusia sanoja? Lausu myös ne itsellesi ääneen. Tuntuiko hyvältä? Haluaisitko kuulla jonkun muun sanovan tai huutelevan niitä sinulle?

     Olen matkustellut maailmalla riittävästi tietääkseni, ettei nimitysten käyttö ole vain suomalainen keksintö, vaan että sitä esiintyy kaikkialla. Onko se siitä huolimatta jollakin tapaa tarpeellista? 

Kirjoittajan karvakäsi

Rikoslain 11. luvun 3 §:än on kirjattu seuraavasti:

 

”Joka osana siviiliväestöön kohdistuvaa laajamittaista tai järjestelmällistä hyökkäystä

5) harjoittaa rotuerottelua taikka vainoaa tunnistettavissa olevaa ryhmää tai yhteisöä poliittisen mielipiteen, rodun, kansallisuuden, etnisen alkuperän, kulttuurin, uskonnon tai sukupuolen perusteella taikka niihin rinnastettavilla muilla perusteilla,

on tuomittava rikoksesta ihmisyyttä vastaan vankeuteen vähintään yhdeksi vuodeksi tai elinkaudeksi.”   

    Vaikka vihapuhe on yleensä varattu vain etnisen diskriminoinnin käyttöön, laajennan sitä mielelläni kattamaan myös muun pejoratiivisen puheen kuin varsinaisen vainon sekä käsittämään myös suomalaisten keskinäisen nimittelyn. Vihapuhe ei tunnu sinänsä edustavan niinkään mitään arvoja, kunhan on osoitus tietämättömyydestä, sivistymättömyydestä ja typeryydestä. Kyllä moukkaa saa sentään moukaksi kutsua.

Islam ja kansainvälinen politiikka

Edellisessä blogikirjoituksessani referoin keskustelua, jonka kävin Tampereen Islamilaisen Yhdyskunnan puheenjohtajan Mustafa Karan kanssa. Tällä kertaa jatkan aiheenani islam ja kansainvälinen politiikka, josta puhuimme herra Karan kanssa pitkään.

    Muistatteko vielä Saddam Husseinin teloitusvideon, joka vuoti nettiin? Yhdysvallat aikoi selvittää salakuvaajan ja saattaa hänet edesvastuuseen teoistaan. Itse mietin jo tuolloin, että kyseessä ei voi olla sattuma. Tilaisuus, jossa turvatoimet ovat huippuluokkaa, ja joku muka saa kuvattua koko tapahtuman kenenkään huomaamatta. Haiskahtaa propagandalta.

     Herra Kara vahvisti epäilyni. Husseinin teloituksen näyttäminen maailmalle oli keino torjua huhut ja spekulaatiot siitä, kuoliko Hussein oikeasti vai jäikö hän asumaan johonkin luolaan Osama bin Ladenin tavoin. Videon tarkoitus oli myös estää Husseinin kannattajien vastatoimet esittämällä heidän johtajansa kuolleena.

     Asia, jota en tiennyt, oli se, että Yhdysvallat oli itse nostanut Husseinin aikoinaan valtaan. Hän sai tarvittavan koulutuksen ja tuen tehtävää varten, ja oikealla hetkellä hänet nostettiin hallitsijaksi. 1900-luvun alussa Irakista oli irrotettu Kuwait omaksi maakseen, mutta Yhdysvallat lupasi Husseinille, että tämä saisi vapaasti vallata sen ja tehdä siitä jälleen osan Irakia.

     Yhdysvaltain hyöty tästä kaikesta oli se, että Irak kävi sotaan Irania vastaan. Miljoonia uhreja vaatinut taistelu ei vaatinut yhdysvaltalaista verta. Sodassa taisteltiin pääasiassa öljystä. Sodan jälkeen Hussein marssi Kuwaitiin. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin maailmalla alettiin nostaa melua aiheesta. Yhdysvallat oli alunperin luvannut Kuwaitin Irakille, mutta kansainvälisestä painostuksesta se petti lupauksensa.

     Seurauksena oli Irakin sota, jonka lopputuloksena Hussein vangittiin ja mestattiin. Vaikka Saddam Hussein ei ollut kaikkein suosituin henkilö islamilaisissa maissa, niissä pidettiin silti erittäin suurena loukkauksena sitä, että hänet teloitettiin muslimien juhlapäivänä.

Herra Kara tiivisti Husseinin kohtalon osuvasti sananlaskulla: ”Joka haluaa olla aasi, löytää itselleen satuloijan”.

     Toinen motiivi Irakin-Iranin sodalle oli uskonto. Iranissa ajatollah Khomeini pyrki parhaansa mukaan luomaan hegemoniaa shiiamuslimien välille maailmanlaajuisesti. Irakin baath-ideologia oli hyvin erityyppinen näkemys – tavoitteena oli ylipäätään heikentää shiialaisuutta. Kenen tavoitteesta oli kuitenkin lopulta kyse?

Vastaus on: Israelin. Liian vahva shiialaisten vaikutus Lähi-idässä saattaisi ajan mittaan vaarantaa Israelin turvallisuuden. Yhdysvaltain kiinnostus Israelin turvallisuuteen on se, että Yhdysvalloissa on paljon juutalaisia, jotka ovat merkittävässä yhteinkunnallisessa asemassa.On siis luonnollista, että he tahtovat auttaa Pyhässä Maassa asuvia uskonveljiään. Yhdysvaltain vuosittaisesta ulkomaanavusta eniten meneekin juuri Israeliin.

     Otin herra Karan kanssa puheeksi myös Egyptin sotilasvallankaappauksen ymmärtääkseni, mistä siinä on oikeastaan kyse. Hänen mukaansa motiivi on sama – Israelin tuvallisuus. Yhdysvallat on 50 vuoden ajan pitänyt Egyptissä sotilasvaltaa, koska se on ollut turvallisempi vaihtoehto Israelin kannalta. Egypti on Israelin jälkeen toiseksi suurin Yhdysvaltojen ulkomaanavun saaja.

     Tuntui jotenkin lohduttomalta, kun herra Kara kertoi, miten suurvallat voivat sekaantua pienempien maiden asioihin miten haluavat. Jos maan hallitus miellyttää, sitä tuetaan taloudellisesti, asein ja niin edelleen. Jos hallitus ei miellytä, tuetaan oppositiota samoin eväin. Tuleekin olemaan mielenkiintoista seurata, miten Syyrian tilanne kehittyy.

     Raha tuntuu hallitsevan kaikkea. Monilla arabimailla on öljyä, joka on useimmiten syy suurvaltojen kiinnostukseen. Korkea-arvoiset yhdysvaltalaiset juutalaiset voivat vaikuttaa maansa sisä- ja ulkopolitiikkaan niin paljon, että Israel saa tehdä iskujaan naapurimaihin ilman muita sanktiota kuin kansainvälinen närkästys. Herra Karalla oli näyttää valokuvia, joissa näkyi Israelin käyttämien – kiellettyjen – fosforipomien uhreja. Kuvissa oli useita lapsiuhreja, mutta eniten mieleeni syöpyi kuva vauvasta ilman päätä. Nämä lapsetko ovat terroristeja, uhka Isrelin turvallisuudelle?

     Herra Karan kanssa keskustellessani aloin entistä enemmän miettiä, miten vääristynyttä tietoa media meille välittää. Rupert Murdoch, yhdysvaltalais-australialainen mediamoguli, juutalainen, voi suuresti vaikuttaa siihen, mistä asioista kerrotaan, mistä vaietaan, ja kenen näkökulmasta asiat esitetään. Islam, joka on johdettu rauhaa merkitsevästä sanasta salam, ei ole pahuuden uskonto. Silti tv-debateissa ja -sarjoissa (joista suuri osa muuten on yhdysvaltalaisia) muslimit esitetään jos ei suorastaan terroristeina, niin ainakin avoimen vihamielisinä länsimaita kohtaan. Kuultuani herra Karalta siitä poliittisesta pelistä, jota suurvallat Lähi-idässä pelaavat, aloin kieltämättä itsekin tuntea penseyttä erityisesti Yhdysvaltoja kohtaan.

     Lopuksi mainitsen, että vältän termiä amerikkalainen puhuessani yhdysvaltalaisista. Näin siksi, että Etelä-Amerikka jäisi tällöin vaille huomiota. Olen tyytyväisyydellä seurannut, miten Bolivia, Venezuela ja Nicaragua lupasivat Edward Snowdenille turvapaikan. Pienet maat osoittavat selkärankaa ja keskinäistä solidaarisuutta sen selkkauksen jälkeen, minkä uhriksi Bolivian presidentti Evo Morales joutui Euroopan-matkallaan. Huomatkaa: jopa Ranska, joka on tullut tunnetuksi kiihkeänä Yhdysvaltain arvostelijana, otti omalla tavallaan Yhdysvaltojen puolen lentoselkkauksessa jopa vakoiluskandaalin jälkeen. Mahtavatko EU:n ja Yhdysvaltojen pian alkavat vapaakauppasopimusneuvottelut vaikuttaa asiaan?

Islam, rauhan uskonto

Vietimme kesälomaamme lapsuudenkaupungissani Ylöjärvellä, Tampereen kupeessa. Muistin joskus nähneeni Tampereella muslimien kokoontuneen rukousta varten Tampereen yliopiston lähellä. Jo kauan olen halunnut ottaa selvää islaminuskosta: Länsimaissa islamista välittyy usein kuva, että se on sotaisa uskonto, joka suuntaa vihansa vääräuskoisia kohtaan. Lomalla olin jo ehtinyt lukea Brooke Allenin kirjan ’Satumainen Syyria’, jossa islam esitetään täysin päinvastaisessa valossa. Soitin siis islamilaisen yhdyskunnan puheenjohtajalle Mustafa Karalle, ja sovimme tapaamisen seuraavalle päivälle.

    Herra Kara otti minut, vaimoni ja poikamme vastaan huoneessa, jossa puolet seinistä oli kirjahyllyjen peitossa. Olin valmistautunut keskusteluun muutamalla kysymyksellä, joiden avulla pääsimme hyvin alkuun.  Tunsin jo alkuvaiheessa, että päätökseni ottaa selvää islamista asiantuntijalta oli ehdottomasti oikea.

    Länsimaissa viljelty sana jihad, ’pyhä sota’, ei vastaa tätä sille annettua merkitystä lähimainkaan. Oikeasti jihad tarkoittaa ’ponnistelua’, ’kilvoittelua’, ’taistelua’. Koraanissa taistelusta on sanottu, että ainoastaan puolustautuminen on sallittu. Jos siis kahden osapuolen välillä on rauhansopimus, sitä ei saa rikkoa, koska jumala ei rakasta lupauksenrikkojaa.  Jihadilla on myös eri asteita, ja suurin jihad on itsensä voittaminen, itsensä hillitseminen.

    Vaimoani kiinnosti kysymys naisten asemasta islamissa. Herra Kara vastasi, että islamilaisissa maissa esiintyy naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, mutta että sitä esiintyy vastaavalla tavalla kaikkialla maailmassa. Kun herra Kara saapui Suomeen 1980-luvun lopulla, hän katsoi televisiosta uutisia, joissa esiteltiin suuria, patjoilla varustettuja saleja. Hän ei ymmärtänyt suomea vielä riittävästi ymmärtääkseen, mistä uutisessa oli kyse, joten hän kysyi asiasta vaimoltaan. Tämä vastasi, että patjat oli tarkoitettu niille naisille ja lapsille, jotka joutuivat joulun aikaan lähtemään pakoon väkivaltaista miestään ja isäänsä.

    Toinen herra Karan antama esimerkki naisten asemasta oli, kun 1800-luvulla eri kristillisen kirkot haarat kokoontuivat keskustelemaan naisen sielusta: Onko naisilla samanlainen sielu kuin miehillä? Pääseekö nainen kuoltuaan Paratiisiin tai Helvettiin, kuten miehet, vai katoaako naisen sielu kuoltuaan, kuten eläimillä?
Koraanissa sanotaan: "Parhaat uskovista ovat ne, jotka käyttäytyvät parhaiten, ja parhaat teistä ovat ne, jotka ovat parhaita vaimojaan kohtaan.”

    Herra Kara vastasi jokaiseen kysymykseen perusteellisesti, ja jälkeenpäin koin tavanneeni oppineen herrasmiehen, joka tunsi oman uskontonsa lisäksi myös esimerkiksi kristinuskon opinkappaleet todella hyvin. On vaikeaa uskoa, että kovinkaan usein kristitty pappi olisi perehtynyt islamin opetuksiin lähimainkaan yhtä perusteellisesti.

    Palaan islamiin seuraavassa blogikirjoituksessani, jossa käsittelen enemmän islamia ja kansainvälistä politiikkaa. Sillä välin suosittelen lukijaa löytämään lisää vastauksia kysymyksiinsä osoitteessa www.islamtampere.com

Kansani kulttuuri

Jokin aika havahduin kysymykseen, mitä on suomalainen ruoka? Kaikkialla tunnetaan ranskalainen ja italialainen keittiö sekä Aasian eksoottiset maut, mutta suomalaista ruokakulttuuria on vaikeata luokitella edes suomalaisesta näkökulmasta.
    Kyllä, karjalanpaisti on perinteistä suomalaista ruokaa, vaikkakin vastaavanlaista tehdään varmasti muuallakin maailmassa. Entä poronkäristys? Sehän on saamelaista - ainakaan omaan ruokapöytääni ei poronliha säännöllisesti kuulu. Itselleni suomalaisen keittiön määrittely ja klassisimmat ruokalajit tuottavat vaikeuksia, emmekä ole niin intohimoisia asianharrastajia kuin edellä mainitut ranskalaiset tai italialaiset.

Seuraan TV:stä paljon ruokaohjelmia, ja kokeilen mielelläni uusia asioita. Joskus valmistin suomalaista sushia hauesta ja perunasta - olkoonkin, että sushi-nimitys on varattu nimenomaan sumeshi-riisillä tehtyyn ruokaan. Ylipäätään olen pyrkinyt käyttämään suomalaisia raaka-aineita ja valmistamaan ruokaa eksoottisilla valmistusmenetelmillä, joita siis tulkintani mukaan ovat muut kuin pannulla paistaminen tai kattilassa keittäminen.     
    Juhannuksena valmistin karamellisoituja päärynöitä, joissa mausteena oli katajanmarjaa. Joskus tuntuu luontevalta ottaa ruoan sekaan aineksia, jotka kasvavat omassa pihapiirissä.
    Laajemmin aloin miettiä, mitä suomalainen kulttuuri sitten on. Suomen itsenäistymisestä ei ole vielä sataakaan  vuotta, ja sitä ennen ja sen jälkeen olemme saaneet paljon vaikutteita sekä itä- että länsinaapureiltamme. Kannamme edelleen katkeruutta venäläisiä kohtaan talvi- ja jatkosodan vuoksi. Ruotsalaisistakaan emme tykkää, kun he ovat niin.... Sellaisia... Ruotsalaisia. Eihän sitä tarvitse selittää.

Aalto, Sibelius, Järnefelt, Edelfelt, Mannerheim... Suurimmat suomalaiset ovat eläneet jo sukupolvia sitten. Ketkä ovat nykyään menestyneimpiä arkkitehteja tai säveltäjiä Suomessa? Tunnustan tietämättömyyteni tässä asiassa.
    Suomalaisuutta on vaikea määritellä. Me laulamme karaokea, katsomme jääkiekkoa, ryyppäämme jokaisena kristillisenä juhlapyhänä sekä viikonloppuisin (myös muut syyt käyvät), suunnittelemme kännyköitä, ennustamme säätä sammakoista, katsomme BB:tä, keräämme mustikoita, ajamme rallia, purjehdimme... Jo meidän suomalaisten - tai pikemminkin 'Suomessa syntyneiden' - keskinäiset erot ovat niin suuria, että tuntuu, kuin jokainen olisi vieraan kulttuurin edustaja. Ja niinhän se oikeastaan onkin. Kansallinen identiteettimme on vahva, mutta sen määrittely ja siihen olennaisesti kuuluvien asioiden kertominen on likipitäen mahdotonta. Millainen uhka vieraat kulttuurit voisivat täten olla suomalaisuudelle?

"Mä en tiedä, mikä mä oon"

Tänään keskustelin erään tuttavani (X) kanssa. Sain vasta hiljattain tietää, että hän on Somaliasta, ja halusin kysyä aiheesta enemmän. Meillä Suomessa syntyneillä on usein varsin negatiivinen kuva somaleista. He tekevät rikoksia eivätkä käy töissä. X saattaakin usein sanoa ihmisille olevansa Etiopiasta, koska siihen ei liitetä samanlaisia mielikuvia.
    X pakeni somaliasta vuosia sitten isänsä kanssa Keniaan, hänen äitinsä ja muut sisarukset tulivat Suomeen. Puolen vuoden kuluttua X saapui Järvenpäähän.
    Lähtö Somaliasta ei ollut suunniteltu, vaan sodan uhka pakotti X:n perheen lähtemään ja jättämään kaiken jälkeensä. Somaliassa ei ole vuosikymmeniin ollut virallista parlamentarismia, vaan klaanit ovat sotineet keskenään taistellessaan vallasta. Sota on sissisotaa, ja hyökkäykset tulevat yllättäen. Kiduttaminen on yleistä. Sotivat klaanit ovat ostaneet aseita muun muassa Venäjältä - asekauppa on suurta bisnestä, eikä Venäjällä ei ole Somaliaa tai sen tilannetta kohtaan muita intressejä.
    Suomessa X meni esikouluun ja suoritti suomalaisen peruskoulun. Sen jälkeen hän meni lukioon, jonka tosin jätti kesken. Nykyään hän työskentelee hoitoalalla.
    X elää kulttuurien välissä: somaliyhteisön mielestä hän on suomalaistunut liiaksi ollakseen somali; suomalaisten mielestä hän ei ole tarpeeksi suomalainen. Mitä voi sanoa ihmiselle, joka toteaa: ”Mä en tiedä, mikä mä oon”. Itse ainakin jäin sanattomaksi.
    Kuten niin monen muun maahanmuuttajaryhmän tapauksessa, myös somaleille tehdään vääryyttä väittämällä kaikkien olevan samanlaisia ongelmatapauksia. X:n mukaan kielteinen kuva somaleista on syntynyt tiettyjen yksilöiden teoista. Valaisevaa oli, kun hän kertoi, ettei näistä tiettyihin klaaneihin kuuluvista pidetä edes Somaliassa.
    Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että ottamalla itse asioista selvää ja keskustelemalla maahanmuuttajien kanssa osaan arvostaa ihmisyyttä entistä enemmän. Vanhat ennakkoluuloni ovat tähän asti rajoittaneet maailmankuvaani, ja niistä on ollut jopa suoranaista haittaa. Mitään hyötyä en ole niistä saanut. Työpaikkani on monikulttuurinen, ja olen tutustunut ihmisiin 13 eri kansasta – tulee muistaa, että kaikilla kansoilla ei ole omaa maata. Hoitoalalla törmään jatkuvasti ihmisoikeuskysymyksiin ja joudun pohtimaan, mitä hyvä elämä on. Millaista mahtaa olla, kun joutuu lähtemään kotimaastaan ja jättämään kaiken taakseen, kotinsa, sukunsa, koko entisen elämänsä, ja lähtemään ulkomaille, jonne et myöskään ole tervetullut?

Somaliaksi hyvää päivää on muuten 'maalin wanaagsan'.

Ei se virallinen tarina

Mitä tiedämme maahanmuuttajista? Mistä maasta he ovat kotoisin, miksi he ovat maastaan lähteneet? Lähi-Itä on aina ollut minulle aluetta, jossa vain valtioiden rajat erottavat asukkaat toisistaan, mutta jossa kulttuuri on homogeeninen ja kaikille yhteinen.

Maailmankuvani alkoi muuttua, kun kuulin tarinan, jonka Iranista paennut kurdi (X) kertoi minulle:

X kuului Iranissa PDKI-puolueeseen, vapaasti suomennettuna Iranin Kurdistanin Demokraattiseen Puolueeseen. Puolueeseen kuuluminen oli kiellettyä, ja jäsenyydestä saatettiin langettaa elinkautinen vankeustuomio, jopa kuolemantuomio. 18-vuotiaana X pidätettiin ja vietiin vankilaan. Hän ehti olla vankina vain tunnin.

    X lupasi auttaa viranomaisia tuomalla näiden käsiin toisen PDKI-puolueen jäsenen. X:n mukaan hänen toverinsa oli erittäin epäluuloinen ja suostuisi tapaamaan X:n vain julkisella paikalla. Kun toveri saapuisi tapaamispaikalle, viranomaiset voisivat pidättää hänet – X:n piti vain houkutella hänet esiin. Tapaaminen järjestettiin.

    X lähestyi kohtaamispaikkaa, ja huomasi toverinsa. He alkoivat kävellä toisiaan kohti viranomaisten seuratessa kauempaa. Riittävän lähellä ollessaan X sanoi toverilleen: ”Kun lähden juoksemaan, tule perässäni”. Miehet lähestyivät toisiaan.

    Yhtäkkiä X lähti juoksemaan kapeaa kujaa kohti. Hänen toverinsa ei ollut heti uskoa, mutta huomasi viranomaiset ja seurasi ystäväänsä. Nämä kaksi miestä juoksi kujaa pitkin poliisin avatessa tulen. Kujan päässä miehet lähtivät eri suuntiin. X jatkoi juoksemista ja koputti erään talon ovelle.

Tuohon aikaan Iranissa ihmiset eivät pitäneet hallituksesta, ja jokaisen luota löytyi turvapaikka. X päästettiin sisään taloon. Piileskeltyään kaksi päivää hän lähti pakomatkalle, ja kulkien vuoristossa hän saapui Irakiin. Irakissa hän vuokrasi auton, jolla ajoi heti rajalta kauemmas sisämaahan.

    X:n perhe jäi Iraniin. Koska hänen sisaruksensa olivat liian nuoria, viranomaiset eivät voineet tehdä heille mitään. Hänen äitinsä oli puolestaan niin iäkäs, että myös hänet jätettiin rauhaan. X:n perhe oli turvassa, hänen ystävänsä eivät.

Kuten kaikkialla muuallakin maailmassa, myös Iranissa kurdit ovat vähemmistö. Heillä on oma kieli, kurdi. Heillä on oma kulttuuri. Valtaosa heistä on sunnimuslimeja; Iranissa hallitukseen voivat kuulua vain shiiamuslimit. Myös muut poliittiset virat on tarkoitettu lähinnä shiiamuslimeille.

Tämän tarinan kuultuani Lähi-Itä alkoi vaikuttaa mielessäni paljon vivahteikkaammalta kuin olisin voinut kuvitella. Mitä muita tarinoita voinkaan vielä kuulla, ja voinko tosiaan tuntea ennakkoluuloa maahanmuuttajien motiiveja kohtaan? On selvää, että kaikki eivät ole pakolaisia, vaan osa on lähtenyt tavoittelemaan parempaa elämää. Omassa maassa ei välttämättä ole edes mahdollisuutta ansaita elantoaan.

    ”Ne tulee tänne ja vie meidän työt.” Miten monta kertaa olenkaan kuullut tämän väitteen! Vapaassa markkinataloudessa, jollainen Suomikin on, työhön otetaan aina paras hakija. On aivan sama, onko hän syntynyt Suomessa vai ei. Hoitoalalla, jolla itsekin työskentelen, on paljon maahanmuuttajia. Ihmisiä, jotka tulevat auttamaan meitä pitämään heikoimmista jäsenistämme huolen.

    Moni maahanmuuttaja työskentelee myös siivousalalla, ”paskaduunissa”, joka ei monelle aikuiselle kelpaa vaan jotka jäävät mieluummin nostamaan sosiaaliavustusta. Kuka siis vie kenen työt, ja kuka on se sosiaalipummi, yhteiskunnan elätti?

Seuraavan kerran, kun tapaatte kurdin, osoittakaa hänelle solidaarisuutta ja sanokaa hänelle 'roj baş' [rosbash], hyvää päivää.

Monella tapaa olen aikaisemmin elämässäni nähnyt maailman mustavalkoisena monella tapaa. Suurin syntini on ollut, etten ole itse ottanut asioista selvää, vaan omaksunut liian helposti toisten asenteet. Vasta myöhemmin olen huomannut olleeni väärässä, mutta vasta elämää nähtyäni ja ihmisiin tutustuttuani  olen oppinut, ettei kyse ole pelkästään yksittäisistä poikkeustapauksista. Olen yksinkertaisesti ollut väärässä.

Olen elämäni varrella tutustunut ihmisiin, jotka ovat Suomesta, Ruotsista, Norjasta, Tanskasta, Hollannista, Kreikasta, Romaniasta, Bulgariasta, Sloveniasta, Kiinasta, Etelä-Koreasta, Singaporesta, Taiwanista, Kamerunista, Somaliasta, Iranista, Turkista, Irakista, Portugalista, Espanjasta, Yhdysvalloista, Ecuadorista, Filippiineiltä, Venäjältä, Mongoliasta, Saksasta, Ranskasta, Englannista, Walesista, Skotlannista, Irlannista, Saudi-Arabiasta, Kosovosta, Bahrainista, Latviasta, Nepalista, Puolasta, Pohjois-Irlannista, Thaimaasta ja Vietnamista. Yhteensä 40 maata. Muistan jopa, keistä on kyse tai millaisissa tilanteissa olen heihin tutustunut. Osan nimistä olen saattanut unohtaa, mutta se suotakoon minulle anteeksi.

Viimeisimmissä eduskuntavaaleissa en osannut päättää ehdokastani. Perimältäni olen sosialidemokraatti, mutta silloin en tuntenut sosialidemokraattisia aatteita omikseni - kaipasin muutosta. Koska sopivaa ehdokasta ei tuntunut löytyvän, turvauduin varsinaisena vaalipäivänä vaalikoneeseen ja sen mukaisesti äänestin Jussi Halla-Ahoa. Sen koommin en ole asiaa miettinyt, kunhan totesin, että kyseisissä vaaleissa Suomen poliittisessa elämässä tapahtui selvä muutos haluamaani suuntaan, ja mikä tärkeintä, yhteiskunnassa alettiin käydä uudella tavalla arvokeskustelua. Nykyään tuntuu, että arvokeskustelu on jämähtänyt homoseksuaalien avioitumisoikeuteen; ehkä Soini ajoi retoriikkansa umpikujaan, tai sitten sen shokkiarvo laantui tottumuksesta.

Tässä blogissa kerron avoimesti kohtaamisistani eri kulttuurien kanssa ja mitä opin niistä ja itsestäni. Mielestäni kenestä tahansa ihmisestä voi oppia pitämään, jos hänet oppii ensin tuntemaan. Olen ristiretkellä omaksumiani ennakkoluuloja vastaan ja pyrin samalla opettamaan itseni entistäkin suvaitsevammaksi. Haluan myös levittää lähimmäisenrakkauden ilosanomaa eteenpäin. Me olemme kaikki ihmisiä, eikä ole mitään väliä, mihin uskoo, ketä kuuntelee, miten elää, miltä näyttää ja niin eteenpäin. Suomessa on tabu leimautua rasistiksi, ja moni maahanmuuttajia koskenut keskustelu on alkanut sanoilla "En ole rasisti, mutta..." Joskus kyllästyin tähän tekopyhyyteen, ja silloisten arvojeni mukaisesti tunnustauduin rasistiksi. Sittemmin olen ymmärtänyt kulttuurien kohtaamisen elämää rikastuttavan vaikutuksen, ja haluan jakaa näitä kertomuksia avartaakseni toistenkin katsantokantaa.