Venäläistä rehellisyyttä

Jälleen kerran on tullut aika tunnustaa yksi ennakkoluulo: Olen kuvitellut, että epärehellisyys kuuluu venäläiseen kansanluonteeseen. Miten ihanaa onkaan tunnustaa olleensa väärässä!
    Asumme suhteellisen vilkkaasti liikennöidyn tien varrella Helsingissä. Ei tämä mikään valtatie ole, mutta ei mikään lähiökatukaan. Autoja tulee ja menee. Pysäköintitilaa on heikosti, joten kadun varret ovat aina täynnä autoja. Ja koska liikenne kulkee kumpaankin suuntaan, käy väylä välillä aika ahtaaksi.
    Viime viikolla kävin illalla autolla, ja huomasin, että tuulilasiin oli jätetty lappu. Ajattelin, että taasko parkkisakko. Mutta ei. Ensimmäisessä lapussa luki "Voisitteko soitta mulle. J" ja toisessa oli autohuoltamon mainos. Mietin, liittyykö asia autoni kehnoon ulkonäköön ja että onko joku jättänyt minulle mainoksen, jossa luvataan korjata ruostevauriot yms. nopeasti ja edullisesti. Palasin sisään ja soitin viestissä mainittuun numeroon.
    Puhelimeen vastasi nuori nainen, joka nimensäkin perusteella tulee Venäjältä. Hän pyysi, että keskustelisimme englanniksi. Keskustelun kuluessa kävi ilmi, että hän oli kolauttanut autoni kylkeen ja halusi korjauttaa vahingon. Sovimme tapaavamme seuraavana päivänä ja keskustelevamme asiasta silloin lisää. Palasin autolleni, ja toden totta, vasen kylki oli painunut jonkin verran sisään. (Käydessäni aiemmin autolla en ollut edes huomannut ko. asiaa, mikä hyvin osoittaa, missä kunnossa autoni on.)
    Seuraavana päivänä tapasimme J:n kanssa, joka työskentelee samassa rakennuksessa. Hän oli todella pahoillaan tapahtuneesta ja sanoi korvaavansa kaikki vahingot.
    Vuosien mittaan on autoni kylkeen tullut vaikka millä mitalla kolhuja ja naarmuja; ilmeisesti joku on vetänyt avaimellakin kylkeä pitkin. Rekisterikilpi edessä on monella mutkalla kohdattuaan muutamaankin otteeseen liiallista tuttavuutta tehneen peräkoukun. Koskaan kukaan ei ole ottanut yhteyttä ja lupautunut korjaamaan vahinkoja.  Kerran jopa todistin epäonnistunutta taskupysäköintiä: kuski kolautti kunnolla toiseen autoon, tarkasti oman autonsa vahingot, nosti irronneen puskurinsa takakonttiin ja ajoi tiehensä.
    Minulle tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku kantaa vastuun kolaroinnistaan. Sovimme J:n kanssa, että vauriot olisi hyvä saada korjattua pian, sillä olen vielä kesälomalla, ja asia on helpompi hoitaa pois päiväjärjestyksestä ennen töiden alkamista. Korjausoperaatio vaikuttaa sangen yksinkertaiselta, ja huomioiden auton muun kunnon ei sataprosenttiseen lopputulokseen tarvitse edes yltää. Hän pahoitteli tapahtunutta moneen kertaan ja lupasi hoitaa asian. Tänään hän otti minuun jälleen yhteyttä ja ilmoitti, missä autohuoltamossa vahinko voidaan korjata. Hän on siis tehnyt paljon työtä saattaakseen asian kuntoon.
    Juuri tämä on rehellisyyttä. En ensinkään uskonut, että sitä enää nykypäivänä esiintyy perustuen aiempiin kokemuksiini. Kun lisäksi toinen osapuoli edustaa kansaa, jonka olen stereotyyppisesti luokitellut epärehelliseksi, koen olevani jälleen yhtä kokemusta rikkaampi. En edes ole varma, olisinko itse ollut valmis vastaavaan eli jättämään tunnollisesti yhteystietoni ja odottanut laskua. J:n esimerkin kannustamana tunnen moraalini vahvistuneen, ja aion vastaisuudessa takuuvarmasti hoitaa asiat kuten kuuluu. Onnekas kolaus, siis.

Karvaranne pakinoi jälleen

Karvaranne, karvakäsi, neekeri, yön Timo, rättipää, pohjaanpalanut, lakupekka, mokka, mutakuono, mikrofonipää, makkarahuuli, vinosilmä... Onhan näitä nimityksiä keksitty. Myönnän, että joskus aikoja sitten on osa niistä vaikuttanut jopa hauskoilta ja kekseliäiltä. Kasvotusten en ole näitä nimityksiä käyttänyt, mutta selän takana puhuminen on sama asia, vain pelkurimaisempaa.

     Blogiin liittyen mietin, että emmehän me suomalaiset keskenämme puhu tällä tapaa toisistamme, kunnes tajusin, että puhummepas. Läski, huora, rillipää, lenkka (suom. 'jalkavaivainen'), harvahammas, ristiturpa (suom. 'huulihalkioinen') ja niin edelleen. Miten me sivistysvaltioksi kutsutussa maassa voimme käyttää luovuuttamme tällaisten nimitysten keksimiseen? Miksi ylipäätään käytämme ihmisen ulkonäköä hänestä puhumisen välineenä?

     Jo vuosia olen nauranut nimitykselle karvakäsi. Oman karvankasvuni vuoksi minulla ei todellakaan ole varaa arvostella toisia tässä asiassa. Olen nähnyt myös aiheesta unen, jonka selostan seuraavaksi:

     Olen huoneessa, jossa on lisäkseni yhdeksän muuta ihmistä sekä sokea ennustajanainen. Hän kertoo vuorotellen kädestä tunnustelemalla ihmisille, mitä nämä ovat. Kaikki muut ovat jo olleet naisen tutkittavana, minun vuoroni on viimeisenä. Istun hänen eteensä. Hän sivelee kämmentäni sisäpuolelta, sitten ulkopuolelta. Hän kokeilee uudestaan. Hän rypistää kulmiaan kuin ei ymmärtäisi käteni viestiä. Sitten hän kokeilee minua ranteesta, sivelee karvoja ja lausuu: ”Marsu”.

Heräsin tästä unesta nauraen ja miettien, ettei kukaan voisi keksiä mitään pahempaa loukkausta kuin minkä alitajuntani oli juuri loihtinut.

     Itsetuntotehtävä lukijalle: Etsiydy mahdollisimman suuren peilin eteen. Keskity. Katso itseäsi peilistä tarkkaan. Mieti mielessäsi, mitkä asiat habituksessasi ovat pielessä verrattuna normaaliin. Keksi kaikille näille asioille oikein ikävä nimitys ja sano se itsellesi ääneen huolellisesti artikuloiden. Jos peili on riittävän iso, kävele hieman edestakaisin ja sitten kohti ja poispäin peilistä. Saitko listaasi uusia sanoja? Lausu myös ne itsellesi ääneen. Tuntuiko hyvältä? Haluaisitko kuulla jonkun muun sanovan tai huutelevan niitä sinulle?

     Olen matkustellut maailmalla riittävästi tietääkseni, ettei nimitysten käyttö ole vain suomalainen keksintö, vaan että sitä esiintyy kaikkialla. Onko se siitä huolimatta jollakin tapaa tarpeellista? 

Kirjoittajan karvakäsi

Rikoslain 11. luvun 3 §:än on kirjattu seuraavasti:

 

”Joka osana siviiliväestöön kohdistuvaa laajamittaista tai järjestelmällistä hyökkäystä

5) harjoittaa rotuerottelua taikka vainoaa tunnistettavissa olevaa ryhmää tai yhteisöä poliittisen mielipiteen, rodun, kansallisuuden, etnisen alkuperän, kulttuurin, uskonnon tai sukupuolen perusteella taikka niihin rinnastettavilla muilla perusteilla,

on tuomittava rikoksesta ihmisyyttä vastaan vankeuteen vähintään yhdeksi vuodeksi tai elinkaudeksi.”   

    Vaikka vihapuhe on yleensä varattu vain etnisen diskriminoinnin käyttöön, laajennan sitä mielelläni kattamaan myös muun pejoratiivisen puheen kuin varsinaisen vainon sekä käsittämään myös suomalaisten keskinäisen nimittelyn. Vihapuhe ei tunnu sinänsä edustavan niinkään mitään arvoja, kunhan on osoitus tietämättömyydestä, sivistymättömyydestä ja typeryydestä. Kyllä moukkaa saa sentään moukaksi kutsua.

Islam ja kansainvälinen politiikka

Edellisessä blogikirjoituksessani referoin keskustelua, jonka kävin Tampereen Islamilaisen Yhdyskunnan puheenjohtajan Mustafa Karan kanssa. Tällä kertaa jatkan aiheenani islam ja kansainvälinen politiikka, josta puhuimme herra Karan kanssa pitkään.

    Muistatteko vielä Saddam Husseinin teloitusvideon, joka vuoti nettiin? Yhdysvallat aikoi selvittää salakuvaajan ja saattaa hänet edesvastuuseen teoistaan. Itse mietin jo tuolloin, että kyseessä ei voi olla sattuma. Tilaisuus, jossa turvatoimet ovat huippuluokkaa, ja joku muka saa kuvattua koko tapahtuman kenenkään huomaamatta. Haiskahtaa propagandalta.

     Herra Kara vahvisti epäilyni. Husseinin teloituksen näyttäminen maailmalle oli keino torjua huhut ja spekulaatiot siitä, kuoliko Hussein oikeasti vai jäikö hän asumaan johonkin luolaan Osama bin Ladenin tavoin. Videon tarkoitus oli myös estää Husseinin kannattajien vastatoimet esittämällä heidän johtajansa kuolleena.

     Asia, jota en tiennyt, oli se, että Yhdysvallat oli itse nostanut Husseinin aikoinaan valtaan. Hän sai tarvittavan koulutuksen ja tuen tehtävää varten, ja oikealla hetkellä hänet nostettiin hallitsijaksi. 1900-luvun alussa Irakista oli irrotettu Kuwait omaksi maakseen, mutta Yhdysvallat lupasi Husseinille, että tämä saisi vapaasti vallata sen ja tehdä siitä jälleen osan Irakia.

     Yhdysvaltain hyöty tästä kaikesta oli se, että Irak kävi sotaan Irania vastaan. Miljoonia uhreja vaatinut taistelu ei vaatinut yhdysvaltalaista verta. Sodassa taisteltiin pääasiassa öljystä. Sodan jälkeen Hussein marssi Kuwaitiin. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin maailmalla alettiin nostaa melua aiheesta. Yhdysvallat oli alunperin luvannut Kuwaitin Irakille, mutta kansainvälisestä painostuksesta se petti lupauksensa.

     Seurauksena oli Irakin sota, jonka lopputuloksena Hussein vangittiin ja mestattiin. Vaikka Saddam Hussein ei ollut kaikkein suosituin henkilö islamilaisissa maissa, niissä pidettiin silti erittäin suurena loukkauksena sitä, että hänet teloitettiin muslimien juhlapäivänä.

Herra Kara tiivisti Husseinin kohtalon osuvasti sananlaskulla: ”Joka haluaa olla aasi, löytää itselleen satuloijan”.

     Toinen motiivi Irakin-Iranin sodalle oli uskonto. Iranissa ajatollah Khomeini pyrki parhaansa mukaan luomaan hegemoniaa shiiamuslimien välille maailmanlaajuisesti. Irakin baath-ideologia oli hyvin erityyppinen näkemys – tavoitteena oli ylipäätään heikentää shiialaisuutta. Kenen tavoitteesta oli kuitenkin lopulta kyse?

Vastaus on: Israelin. Liian vahva shiialaisten vaikutus Lähi-idässä saattaisi ajan mittaan vaarantaa Israelin turvallisuuden. Yhdysvaltain kiinnostus Israelin turvallisuuteen on se, että Yhdysvalloissa on paljon juutalaisia, jotka ovat merkittävässä yhteinkunnallisessa asemassa.On siis luonnollista, että he tahtovat auttaa Pyhässä Maassa asuvia uskonveljiään. Yhdysvaltain vuosittaisesta ulkomaanavusta eniten meneekin juuri Israeliin.

     Otin herra Karan kanssa puheeksi myös Egyptin sotilasvallankaappauksen ymmärtääkseni, mistä siinä on oikeastaan kyse. Hänen mukaansa motiivi on sama – Israelin tuvallisuus. Yhdysvallat on 50 vuoden ajan pitänyt Egyptissä sotilasvaltaa, koska se on ollut turvallisempi vaihtoehto Israelin kannalta. Egypti on Israelin jälkeen toiseksi suurin Yhdysvaltojen ulkomaanavun saaja.

     Tuntui jotenkin lohduttomalta, kun herra Kara kertoi, miten suurvallat voivat sekaantua pienempien maiden asioihin miten haluavat. Jos maan hallitus miellyttää, sitä tuetaan taloudellisesti, asein ja niin edelleen. Jos hallitus ei miellytä, tuetaan oppositiota samoin eväin. Tuleekin olemaan mielenkiintoista seurata, miten Syyrian tilanne kehittyy.

     Raha tuntuu hallitsevan kaikkea. Monilla arabimailla on öljyä, joka on useimmiten syy suurvaltojen kiinnostukseen. Korkea-arvoiset yhdysvaltalaiset juutalaiset voivat vaikuttaa maansa sisä- ja ulkopolitiikkaan niin paljon, että Israel saa tehdä iskujaan naapurimaihin ilman muita sanktiota kuin kansainvälinen närkästys. Herra Karalla oli näyttää valokuvia, joissa näkyi Israelin käyttämien – kiellettyjen – fosforipomien uhreja. Kuvissa oli useita lapsiuhreja, mutta eniten mieleeni syöpyi kuva vauvasta ilman päätä. Nämä lapsetko ovat terroristeja, uhka Isrelin turvallisuudelle?

     Herra Karan kanssa keskustellessani aloin entistä enemmän miettiä, miten vääristynyttä tietoa media meille välittää. Rupert Murdoch, yhdysvaltalais-australialainen mediamoguli, juutalainen, voi suuresti vaikuttaa siihen, mistä asioista kerrotaan, mistä vaietaan, ja kenen näkökulmasta asiat esitetään. Islam, joka on johdettu rauhaa merkitsevästä sanasta salam, ei ole pahuuden uskonto. Silti tv-debateissa ja -sarjoissa (joista suuri osa muuten on yhdysvaltalaisia) muslimit esitetään jos ei suorastaan terroristeina, niin ainakin avoimen vihamielisinä länsimaita kohtaan. Kuultuani herra Karalta siitä poliittisesta pelistä, jota suurvallat Lähi-idässä pelaavat, aloin kieltämättä itsekin tuntea penseyttä erityisesti Yhdysvaltoja kohtaan.

     Lopuksi mainitsen, että vältän termiä amerikkalainen puhuessani yhdysvaltalaisista. Näin siksi, että Etelä-Amerikka jäisi tällöin vaille huomiota. Olen tyytyväisyydellä seurannut, miten Bolivia, Venezuela ja Nicaragua lupasivat Edward Snowdenille turvapaikan. Pienet maat osoittavat selkärankaa ja keskinäistä solidaarisuutta sen selkkauksen jälkeen, minkä uhriksi Bolivian presidentti Evo Morales joutui Euroopan-matkallaan. Huomatkaa: jopa Ranska, joka on tullut tunnetuksi kiihkeänä Yhdysvaltain arvostelijana, otti omalla tavallaan Yhdysvaltojen puolen lentoselkkauksessa jopa vakoiluskandaalin jälkeen. Mahtavatko EU:n ja Yhdysvaltojen pian alkavat vapaakauppasopimusneuvottelut vaikuttaa asiaan?

Islam, rauhan uskonto

Vietimme kesälomaamme lapsuudenkaupungissani Ylöjärvellä, Tampereen kupeessa. Muistin joskus nähneeni Tampereella muslimien kokoontuneen rukousta varten Tampereen yliopiston lähellä. Jo kauan olen halunnut ottaa selvää islaminuskosta: Länsimaissa islamista välittyy usein kuva, että se on sotaisa uskonto, joka suuntaa vihansa vääräuskoisia kohtaan. Lomalla olin jo ehtinyt lukea Brooke Allenin kirjan ’Satumainen Syyria’, jossa islam esitetään täysin päinvastaisessa valossa. Soitin siis islamilaisen yhdyskunnan puheenjohtajalle Mustafa Karalle, ja sovimme tapaamisen seuraavalle päivälle.

    Herra Kara otti minut, vaimoni ja poikamme vastaan huoneessa, jossa puolet seinistä oli kirjahyllyjen peitossa. Olin valmistautunut keskusteluun muutamalla kysymyksellä, joiden avulla pääsimme hyvin alkuun.  Tunsin jo alkuvaiheessa, että päätökseni ottaa selvää islamista asiantuntijalta oli ehdottomasti oikea.

    Länsimaissa viljelty sana jihad, ’pyhä sota’, ei vastaa tätä sille annettua merkitystä lähimainkaan. Oikeasti jihad tarkoittaa ’ponnistelua’, ’kilvoittelua’, ’taistelua’. Koraanissa taistelusta on sanottu, että ainoastaan puolustautuminen on sallittu. Jos siis kahden osapuolen välillä on rauhansopimus, sitä ei saa rikkoa, koska jumala ei rakasta lupauksenrikkojaa.  Jihadilla on myös eri asteita, ja suurin jihad on itsensä voittaminen, itsensä hillitseminen.

    Vaimoani kiinnosti kysymys naisten asemasta islamissa. Herra Kara vastasi, että islamilaisissa maissa esiintyy naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, mutta että sitä esiintyy vastaavalla tavalla kaikkialla maailmassa. Kun herra Kara saapui Suomeen 1980-luvun lopulla, hän katsoi televisiosta uutisia, joissa esiteltiin suuria, patjoilla varustettuja saleja. Hän ei ymmärtänyt suomea vielä riittävästi ymmärtääkseen, mistä uutisessa oli kyse, joten hän kysyi asiasta vaimoltaan. Tämä vastasi, että patjat oli tarkoitettu niille naisille ja lapsille, jotka joutuivat joulun aikaan lähtemään pakoon väkivaltaista miestään ja isäänsä.

    Toinen herra Karan antama esimerkki naisten asemasta oli, kun 1800-luvulla eri kristillisen kirkot haarat kokoontuivat keskustelemaan naisen sielusta: Onko naisilla samanlainen sielu kuin miehillä? Pääseekö nainen kuoltuaan Paratiisiin tai Helvettiin, kuten miehet, vai katoaako naisen sielu kuoltuaan, kuten eläimillä?
Koraanissa sanotaan: "Parhaat uskovista ovat ne, jotka käyttäytyvät parhaiten, ja parhaat teistä ovat ne, jotka ovat parhaita vaimojaan kohtaan.”

    Herra Kara vastasi jokaiseen kysymykseen perusteellisesti, ja jälkeenpäin koin tavanneeni oppineen herrasmiehen, joka tunsi oman uskontonsa lisäksi myös esimerkiksi kristinuskon opinkappaleet todella hyvin. On vaikeaa uskoa, että kovinkaan usein kristitty pappi olisi perehtynyt islamin opetuksiin lähimainkaan yhtä perusteellisesti.

    Palaan islamiin seuraavassa blogikirjoituksessani, jossa käsittelen enemmän islamia ja kansainvälistä politiikkaa. Sillä välin suosittelen lukijaa löytämään lisää vastauksia kysymyksiinsä osoitteessa www.islamtampere.com