Ei se virallinen tarina

Mitä tiedämme maahanmuuttajista? Mistä maasta he ovat kotoisin, miksi he ovat maastaan lähteneet? Lähi-Itä on aina ollut minulle aluetta, jossa vain valtioiden rajat erottavat asukkaat toisistaan, mutta jossa kulttuuri on homogeeninen ja kaikille yhteinen.

Maailmankuvani alkoi muuttua, kun kuulin tarinan, jonka Iranista paennut kurdi (X) kertoi minulle:

X kuului Iranissa PDKI-puolueeseen, vapaasti suomennettuna Iranin Kurdistanin Demokraattiseen Puolueeseen. Puolueeseen kuuluminen oli kiellettyä, ja jäsenyydestä saatettiin langettaa elinkautinen vankeustuomio, jopa kuolemantuomio. 18-vuotiaana X pidätettiin ja vietiin vankilaan. Hän ehti olla vankina vain tunnin.

    X lupasi auttaa viranomaisia tuomalla näiden käsiin toisen PDKI-puolueen jäsenen. X:n mukaan hänen toverinsa oli erittäin epäluuloinen ja suostuisi tapaamaan X:n vain julkisella paikalla. Kun toveri saapuisi tapaamispaikalle, viranomaiset voisivat pidättää hänet – X:n piti vain houkutella hänet esiin. Tapaaminen järjestettiin.

    X lähestyi kohtaamispaikkaa, ja huomasi toverinsa. He alkoivat kävellä toisiaan kohti viranomaisten seuratessa kauempaa. Riittävän lähellä ollessaan X sanoi toverilleen: ”Kun lähden juoksemaan, tule perässäni”. Miehet lähestyivät toisiaan.

    Yhtäkkiä X lähti juoksemaan kapeaa kujaa kohti. Hänen toverinsa ei ollut heti uskoa, mutta huomasi viranomaiset ja seurasi ystäväänsä. Nämä kaksi miestä juoksi kujaa pitkin poliisin avatessa tulen. Kujan päässä miehet lähtivät eri suuntiin. X jatkoi juoksemista ja koputti erään talon ovelle.

Tuohon aikaan Iranissa ihmiset eivät pitäneet hallituksesta, ja jokaisen luota löytyi turvapaikka. X päästettiin sisään taloon. Piileskeltyään kaksi päivää hän lähti pakomatkalle, ja kulkien vuoristossa hän saapui Irakiin. Irakissa hän vuokrasi auton, jolla ajoi heti rajalta kauemmas sisämaahan.

    X:n perhe jäi Iraniin. Koska hänen sisaruksensa olivat liian nuoria, viranomaiset eivät voineet tehdä heille mitään. Hänen äitinsä oli puolestaan niin iäkäs, että myös hänet jätettiin rauhaan. X:n perhe oli turvassa, hänen ystävänsä eivät.

Kuten kaikkialla muuallakin maailmassa, myös Iranissa kurdit ovat vähemmistö. Heillä on oma kieli, kurdi. Heillä on oma kulttuuri. Valtaosa heistä on sunnimuslimeja; Iranissa hallitukseen voivat kuulua vain shiiamuslimit. Myös muut poliittiset virat on tarkoitettu lähinnä shiiamuslimeille.

Tämän tarinan kuultuani Lähi-Itä alkoi vaikuttaa mielessäni paljon vivahteikkaammalta kuin olisin voinut kuvitella. Mitä muita tarinoita voinkaan vielä kuulla, ja voinko tosiaan tuntea ennakkoluuloa maahanmuuttajien motiiveja kohtaan? On selvää, että kaikki eivät ole pakolaisia, vaan osa on lähtenyt tavoittelemaan parempaa elämää. Omassa maassa ei välttämättä ole edes mahdollisuutta ansaita elantoaan.

    ”Ne tulee tänne ja vie meidän työt.” Miten monta kertaa olenkaan kuullut tämän väitteen! Vapaassa markkinataloudessa, jollainen Suomikin on, työhön otetaan aina paras hakija. On aivan sama, onko hän syntynyt Suomessa vai ei. Hoitoalalla, jolla itsekin työskentelen, on paljon maahanmuuttajia. Ihmisiä, jotka tulevat auttamaan meitä pitämään heikoimmista jäsenistämme huolen.

    Moni maahanmuuttaja työskentelee myös siivousalalla, ”paskaduunissa”, joka ei monelle aikuiselle kelpaa vaan jotka jäävät mieluummin nostamaan sosiaaliavustusta. Kuka siis vie kenen työt, ja kuka on se sosiaalipummi, yhteiskunnan elätti?

Seuraavan kerran, kun tapaatte kurdin, osoittakaa hänelle solidaarisuutta ja sanokaa hänelle 'roj baş' [rosbash], hyvää päivää.